Laura Lehtola - Pelkääjän paikalla

Otava, 2015

238 sivua

Aapon ja Annan elämässä kaikki on kohdallaan. on työ, on lapsi, on elämä. Eräänä päivänä vierailulle tuleekin kutsumaton vieras, se ei päästä läheltään, ei anna hengähdystaukoa, nukkuu samassa sängyssä, syö samassa pöydässä. Syöpä. Kohta kaikki hoidot on käyty läpi ja mikään hoito ei tuhoa sitä nopeammin, kuin Annaa. Se maalaa perheen koko elämän.

Meidän piti viime syksynä äidinkielenkurssilla käydä kuuntelemassa Lehtolan haastattelua. En kovin innostunut kirjasta, jossa perheen äiti kuolee ja mies yrittää jatkaa elämäänsä pienen tyttärensä kanssa. Ei yhtään kuulosta mun kirjalta. Sitten haastattelija, äidinkielenopettajamme, kehui kirjan huumoria ja kieltä. Jotenkin silti (turhat) ennakkoluulot pistivät vastaan. Onhan nainen diplomi-insinööri. Eihän sellaiset osaa kirjoittaa kirjoja. Miksi on olemassa ennakkoluuloja? Jää hyviä kirjoja lukematta.

Kirja on juuri sitä mitä luvattiin. Hyvin kirjoitettu, huumorilla sävytetty, mutta riipaiseva teos. Kirjan kerronta on mielenkiintoista, aluksi virkistävää vaihtelua, mutta loppua kohden alkaa kyllästyttää. Se ei ole tavallinen minä-kertoja, vaan kerronta on osoitettu suoraan kuolleelle vaimolle. Hänelle kerrotaankin kaikki ilot ja surut, jopa uudet parisuhteet ja kysytään välissä neuvojakin. Kirjan hahmot luikertelevat mieleen, eivätkä heti suostu lähtemään. Ne ovat realistisia ja oikeastaan mukaviakin.

Pidän siitä, kuinka kirjailija ei jumita kertomaan Aapon surusta. Se etenee, kertoo arjesta ja arjen keskeltä löytyvistä iloista. Se kertoo enemmän ilosta, koska kaikki kyllä huomaavat surun. Ennemmin kertoo asioista, joita ei huomaa, huomattavasti mukavampaa lukea tekstiä, joka ei ole surullaan niin musertava. Lukija kyllä käy läpi suuren tunneskaalan. Välissä teki mieleni itkeä, mutta se halu peittyi nopeasti haluun nauraa. Lopulta en tehnyt kumpaakaan, koska en osannut valita ja en halunnut lopettaa kirjan lukemista tehdäkseni kummatkin.

Pelkääjän paikalla sai miettimään, entä jos Anna olisikin joku oma läheiseni. Tai jopa minä (no se olisikin aika pieni todennäköisyys. Ihosyöpä olisi varmaan ainoa mahdollisuus). Lukiessa aloin miettimään kuolemaa. Kuten aiemmin sanoin, se on kutsumaton vieras, joka voi tulla kylään kenen tahansa luo. Itselläkin on läheinen kuollut syöpään ja toinen sairastaa, mutta ei sit ymmärrä samalla tavalla. On paljon helpompaa, kun joku muu tulee kertomaan sen.

On hauska kaivella kannen merkitystä kirjasta. Tai sitä, mikä kannessa esiintyy. Oranssit gerberatkin lopult löytyivät. Yhdestä kappaleesta. En lukiessa edes ajatellut asiaa, mutta tässä tätä kirjoittaessa ja kansikuvaa katsoessa älysin sen. Ihmeen myöhään itseni tuntien, vaikka yleensä alankin ajatella kantta vasta kirjan luettuani. Tämä kansi on hyvinkin merkityksellinen ja siten kaunis. Muuten en siitä erityisemmin pidä, turhan vaalea makuuni.

Pelkääjän paikalla on kirja, joka kannattaa lukea.